Hanna at home

Hanna: Ootko sä oppinut esikoulussa lukemaan kelloa?
Edvin: No joo, melkein.
Hanna: Ai millai melkein?
Edvin: Mä osaan niin kuin kvart, över, puoli ja tavallisesti.

Johdatellakseni ajatuksenne pois meidän epäonnistuneesti kaakeloidusta kylpyhuoneesta esittelen teille sen sijaan onnistuneen löydön. Se on kuulemma kotoisin Ruusulankadulla sijainneesta kampaamosta, vanha pystynaulakko, joka sopii täydellisesti meidän eteisen kulmaan. Pestessä siitä irtosi paljon likaa ja liitoskohdista löytyi lukemattomia hiuksenpätkiä. Nyt se on puhdas ja tukaton, haisee kloritilta ja näyttää hyvältä.

Yksi tämän talven koettelemuksista oli meidän pikkukylppärin seinän sisällä tapahtunut putkirikko. Ensin oli meidän kylppärin lattialla vettä ja sitten kaikissa alemmissa kerroksissa ja niin edelleen. Ei hyvä juttu ollenkaan.

Nyt sitä on sitten korjattu. Kuivattu ja korjattu. Putkimiehet ovat käyneet päiväsaikaan ja olleet poissa, kun me olemme palanneet kotiin. Osallistumisemme asiaan on ollut marginaalista ja puolihuolimatonta.

Lopputulos on nyt se, että noin puolentoista neliömetrin kylpyhuoneessa on käytetty kolmea erilaista kaakelia. Yhtä lattiassa, toista kahdessa seinässä ja kolmatta kolmannessa seinässä.

Olemme päättäneet suhtautua asiaan ironisesti.

Eilisessä kuukausiliitteessä Jorma Hynnisen tytär kehui isänsä hiihtäneen tänä talvena 1000 kilometriä. Ja minä kun olen jo monelle ehtinyt elvistellä että meidän isä hiihtää enemmän kuin teidän isä! No, meidän isä on siis hiihtänyt nyt jo varmaan yli 700, eli joka tapauksessa aika paljon enemmän kuin monen muun isä, eikö?

Mun hiihtokilometrit tänä talvena oli ehkä 150. Keskuspuisto palveli aivan mahtavasti: muutama minuutti ladun varteen ja loistokunto. Basse avasi ja päätti oman kautensa viime viikonloppuna, saldo 40 km.

Ja tänään avasin juoksukaudenkin, juuri ennen lumisadetta.

Muutaman kuukauden huonojen unien jälkeen edes yksi yö ilman heräämisiä ja liian varhaisia aamuja tuntui hyvinkin hotelliyön arvoiselta. Ähtärin paikallinen palveli nukkumistarkoitusta hyvin. Kun joku vielä sisustaisi sen Artekin kalusteilla ja ruokalistalla olisi  paikallista riistaa, kalaa, sieniä, vihanneksia ja marjoja, sinne virtaisi japanilaisturisteja ja betonirakentamisfriikkejä.  

(Neitsyt-vinetys!)

Ilmalennon aikana sain nostettua kädet suojaksi ja aidosti hämmästyin kun en saanutkaan liikettä pysäytettyä ja otsa tömähti jäiseen maahan.   Heti hämmästyksen jälkeen alkoi hävettää. Nousin niin kiireesti ylös että meinasin pelkästä verenpaineen heittelystä kaatua heti uudestaan. Kaatuminen näin aikuisiällä on niin harvinaista, että jäin kummastelemaan sitä pitkäksi aikaa. Tai sitten sain aivotärähdyksen.

Seuraa metafora.

Ala-asteella ei haluttu pitää pipoa päässä  ja perusteltiin sitä sillä ettei päätä edes palele, vaan palelee sormia tai varpaita. Opettaja vastasi että ihmiskeho pitää luonnostaan huolen siitä, ettei pää palellu, koska se on ihmiselle kaikkei tärkein. Toimivan pään ansiosta kaikkein tärkeimmät elintoiminnot jatkuvat kovimmallakin pakkasella. Sydän lyö, keuhkot toimivat, vaikka varpaat tai sormet eivät enää heiluisikaan.

Tämä mun talveni on ollut vähän samanlaista. On ollut aika kovat kelit: hyytävän paljon töitä, uutta opittavaa ja mielettömän kiinnostava ja haasteellinen projekti. Kapasiteettia ei ole juuri riittänyt sosiaalisen elämän tai jonkin luovan tekemisen kaltaiseen sormien tai varpaiden heilutteluun - hyvä että edes siihen tärkeimpään, eli perheeseen. Ja perhe onkin täyttänyt tehtävänsä; hektisimpinäkin päivinä pakottanut lähtemään töistä dagikseen ennen sulkemisaikaa, vaihtamaan vaippoja ja tekemään palapeliä vaikka mieltä painaa, syömään silloin kun on ruoka-aika, kutittelemaan kaksivuotiaan pulleaa masua ihan vain siitä ilosta.  Pitänyt minut raiteillani. Perhe on hyvä.

Mitä kuuluu?

Konrad  on korvaukseksi aamupäivän koettelemuksista saanut loppupäivän tehdä mitä lystää, syödä sitä mitä haluaa ja käyttäytyä kuten itse parhaaksi näkee. Ei ole nimittäin reilua joutua alle kaksivuotiaana, verta holtittomasti vuotavana ja paniikissa kiljuvana lastenklinikan lavitsalle, leikkauskaavun alle, kolmen naisen pitelemäksi samalla kun neljäs lähestyy ensin puudutusneulan ja sitten skalpellin kanssa. En syytä yhtään “ko-operaatiovaikeuksista”, jotka sitten kirjattiin sairaskertomukseenkin.

Sellainen irronnut mansikkaluomi vuotaa aika paljon ja aika kauan verta. Ja pienen pitelemisessä vuotaa aika paljon hikeä.

Peppe kirjoittaa Vidarin kadonneesta Salama McQueen -autosta ja vähän siitäkin, miksi sitä kutsutaan. Edvinhän puhui parivuotiaana piiiiitkään “byttenistä” ennen kuin me lopulta ymmärsimme hänen altistuneen populaarikulttuurille ja disneyhapatukselle ja tarkoittavan itse asiassa Blixten McQueeniä.

Niinhän on kehitys sitten kehittynyt, että tämä meidän nykyinen melkein kaksivuotias ei puhu pelkästään Angry Birdsistä vaan erottaa sujuvasti toisistaan Angry Birds Spacen ja Angry Birds Rion. Puhumattakaan Youtubesta (“tuutuub”) tai Amazing Alexista (“meeni ärex”).