Hanna at home

Muutama asia vielä muistaessani. 1) Edvin nousee nykyään salamannopeasti mitä tahansa oikealla korkeudella olevaa vasten ja konttaa hitaasti mutta varmasti. 2) Jos oma rakas keittiönatsini ei ole kotona, täällä voidaan syödä toistekin jälkiruoaksi kaupan pakastealtaasta löytyvää Daim-kakkua, nammm. 3) Meiltä molemmilta on kulunut pari viimeistä päivää perinteisten yllätyssoittolistojen kokoamisessa. Erinomaisen hauskaa hupia pitkillä automatkoille. 4) Nyt meidät voidaan viimeistään laskea samanlaiseksi lapsiperheeksi kuin kaikki muutkin. Auton takaikkunoihin on tänään hankittu aurinkosuojat. Niin juuri.

Anyway. Tänään meikäperhe matkaa siis kohti Etelä-Pohjanmaata ja mökkijuhannusta. Ajelemme kotiin vielä toistaiseksi määrittelemätöntä reittiä parin viikon kuluttua. Blogi päivittyy, jos pääsen jossain vaiheessa koneen ääreen. Voikaa hyvin.

Ennustan, että muutaman päivän kuluttua pieni mies menee lujaa.

Tänään söimme uudessa Bali Haissa. Melko lyhyellä listalla oli noin seitsemän (varovainen arvio, toim.huom.) ruokalajia, jossa oli vuohenjuustoa. Meidän jälkeemme saapuneille ruokailijoille tarjoilija kuului jo kertovan, että vuohenjuusto on tänään loppu. No wonder. Eikö vuohenjuusto muutenkin ole vähän 2005? Ja pahaa sitä paitsi.

Arabianrannassa, Hämeentien ja Intiankadun kulmassa on hienosti entisöity lippakioski. Poninhäntäpäinen hippipoika puristaa mehua tuoreista hedelmistä, tarjoaa vegaaneille (ja muillekin, tietysti) raparperi-omenapiirakkaa ja valuttaa salaatin kyytipojaksi tulevan itseleivotun leivän päälle oliiviöljyä. Kahvista poika veloittaa euron. Ja tuoreesta korvapuustista saman verran. Highly recommended.

Verrattuna siihen, miten steriilejä ja putipuhtaita aivan pienet vauvat ovat, on elämä tällaisen 9-kuukautisen kanssa aika sotkua. Lapsella on vuorotellen koko naama räässä (levittänyt nenästä tulevan tavaran nukkuessaan) tai ruoassa (hieronut syödessään). Varpaiden välissä on hiekkaa (hiekkalaatikosta) tai nöyhtää (en tiedä mistä, maailmasta?). Kädet ovat voiteluöljyssä (keinun ketjuista), ruoassa tai räässä (ks. ed.). Ryömivän vauvan maha kerää - suorastaan imee - puoleensa lattialta kaikki pölyt ja äidin pudottamat hiukset. Toimii paremmin kuin mikään mikrokuituliina. Paita voi olla myös märkänä kuolasta tai muuten vaan suttuinen (esimerkiksi maissinaksujen syömisestä). Jos joku vaatekappale onnistuu pysymään puhtaana kokonaisen päivän, epäluuloinen äiti pesee sen joka tapauksessa ihan vaan varmuuden vuoksi. Myös äidin omat vaatekappaleet ovat usein joko märkiä vauvan antamien kiihkeiden kuolapusujen ansiosta tai muuten vain tahraisia yhteisten aterioiden päätteeksi.

Mutta on se silti tosi ihanaa.

Ihanan pojan kasvattaminen on ilmeisesti jotenkin koulinut taitojani. Orkideakin pukkaa nuppua.

Olen lukenut viime aikoina kahta kirjaa yhtaikaa. Aloitin Paul Austerin New York -trilogialla ja jatkoin ensimmäisen osan jälkeen suoraan Jonathan Safran Foerin kirjoittamaan Extremely Loud and Incredibly Closeen. Ensimmäinen on ollut mielessä pitkään ja keikkunut ainakin Anun parhaat kirjat -listoilla. Toista suositteli Marja-Leena jo kauan sitten, ja Andreas näytti lukevan sitä jouluna.

Molemmissa kirjoissa tallattiin mailitolkulla New Yorkin katuja, molemmissa oli hiukan omintakeinen poika ja isä, joka ei ollut paikalla. Molemmissa oli erikoinen tunnelma, surumielisyyttä ja karuja kohtaloita. Välillä oli vaikea muistaa, kumpaa kirjaa luki. Tekstit tuntuivat jollain erikoisella tavalla kommunikoivan keskenään ja antavan toisilleen uusia ulottuvuuksia ja lisää syvyyttä. Se oli hämmentävä, mutta ei ollenkaan huono lukukokemus. Jotain hiukan samanlaista muistan aistineeni Philip Pullmanin Universumien tomun ja Peter Hoegin Lumen tajun välillä.

Auster on vielä kesken, mutta Jonathan Safran Foeria voin suositella lämpimästi. Nokkela tarina, hienot tyypit.

Tulikin putkimies.