Hanna at home

Me mentiin kaks vuotta sitten naimisiin. Hirveesti onnee meille!

(Pitäisi blogata ainakin pari Lontoo-juttua, kunhan kerkiän. Lomalla on vaan niin hirvee kiire!)

Back on Friday. Ta ta, friends.

Minä kuvittelin pitkään, että vanhemmuus ei muuta minua ihmisenä. Sittemmin olen käyttänyt pyöräilykypärää, järjestänyt kesälomani päiväkodin kesälomien mukaan, perunut kaksi kuukautta aiemmin sovittuja illallisia edellisenä päivänä lapsen sairauden takia, juorunnut hiekkalaatikon laidalla ja odottanut Mäkelänrinteen uimahallin ovien avautumista sunnuntaiaamuna. Niin kuin kaikki muutkin äidit. Se on ihan ookoo.

Basse sanoi jo kauan sitten, että äidit tanssii hassusti, ja sekin taitaa olla totta. Lostarin lattialla eivät varmaankaan toimi samat liikkeet kuin nämä, joilla hassutetaan melkein kaksivuotiasta. Kaikkein vaikeinta on kuitenkin hyväksyä sitä, että laulutaitokin rapistuu. Onnistuneen suorituksen kriteereitä ovat nykyään ainoastaan innostus, eläytyminen ja mielellään loppua kohden kiihtyvä rytmi.

Lopultahan kyse on vain oikeasta jalkinevalinnasta.

vs. clickety-click

Viikonlopun ostoksia: Olohuoneen verhot, ruuveja, proppuja, porakone, annansilmä, suojaruukku, karjalanpiirakoita, kuohuviiniä, ahvenia.

Niin ja uusi naulakko. Se on sievä.

Viimeiset muutamat viikot olen käpertynyt peiton alle uuden tuttavuuden kanssa. Edelleen ihmettelen, miten tämä tyyppi on jäänyt huomiottani aiemmin, koska tunnen läheisesti melkein kaikki hänen kollegansa. Tämä uusi on jännittävä, piinaava, taitava, mutta myös brutaali ja vähän perverssi. Sen nimi on Stieg Larsson. Nautintoa riittää ainakin koko kesäksi, sillä mökillä kirjahyllyssä oli tämän ensimmäisen Män som hatar kvinnor lisäksi vielä ne kaksi muutakin julkaistua.

Tänään sattui autostereoon yksi nuoruuden noloista levysuosikeista: Paul Simonin Graceland. Ja minä tykkään siitä vieläkin!