Hanna at home

Paikallinen oli taas avoinna.  Ruokailijoina tänään kaksi söpöä tyttöä ja vanhempansa sekä me ite tietty. Alkuruokana ranskalainen sileä kalakeitto soupe de poisson, pääruokana ankanrintaa, paistettuja perunoita sekä punamangoldi-kuivattu tomaatti-kurpitsansiemen -salaattia, jälkiruokana snickers-kakkua ja kahvia. Alkuperäinen punkku oli korkkivikainen, ensimmäinen kerta vissiin tässä taloudessa, mutta onneksi isänpäiväviini passasi paremmin kuin hyvin.

Se muistisääntö, että jos ravintola esittelee ruoan kuvia, ruoka ei ole hyvää, ei pidä paikkaansä tässä baarissa. Perjantai, perjantai.

Miten voi olla, että yhtäkkiä KAIKILLA on paniikkihäiriö? Toimivatko Unkarin joukkoviestimet niin kuin kuvittelisi? Miksi kaksivuotias osaa ruotsiksi melkein kaikki värit, mutta suomeksi vain harmaan ja ruskean? Ja joskus vihreän. Ollaanko me kaikkien lähisukulaisten kanssa yhtä mieltä siitä, että joululahjoja ostetaan vain lapsille? Miten tästä sitkeästä yskästä oikein pääsee eroon? Kuka ihme äänestää sitä Idols-Kallea? Voiko töihin laittaa minihameen? Edes perjantaina? Mitäköhän tekemistä isä keksii eläkkeellä? Minkälaista verkkomediaa pyöritetään 16 hengen toimituksella? Ja ennen kaikkea - miten auttaa ystävää?

Meitä vietiin pieninä tyttöinä usein retkelle. Se on ilmeisesti jättänyt pysyvän vamman sieluun, sellaisen positiivisen, sillä tänä aamuna, kun Kati tekstasi: “Klo 11 te voisitte hakea meidät makkararetkelle, eikö niin?”, minä vastasin että “Kyllä”. Laajasalon eteläkärjessä oli aika eksoottista - ja makkara ja glögi maistuivat sitäkin paremmalle.

Kaikkien mielestä.

Pyytäisin teitä kiinnittämään huomionne blogin oikeaan laitaan ja otsikon Kuka bloggaa? alle lisättyyn uuteen linkkiin: moikkahelsinki! Siellä Kati bloggaa (japaniksi!) Toshin ystävällisellä avustuksella (hi Toshi!).

Ja onhan Helsinki ihan sikahieno. Jopa Elimäenkatu, kun aurinko nousee.

I ett hus vid skogens slut
liten tomte tittar ut
Haren skuttar fram så fort
Knackar på dess port

Hjälp ack hjälp ack hjälp nu mig
annars skjuter jägarn mig
Kom ja kom i stugan in
räck mig handen din.

Niin se sanoo, uskokaa tai älkää.

“What’s that?” kysyi Bassen tallinnalainen kollega Tuusulanväylällä matkalla lentokentältä Helsinkiin. Oli keskipäivä, tien varressa näkyi vain valtava määrä keppejä.

“That’s art”, vastasi Basse.

Olen oppinut pitämään Valoviiri-teoksesta. Erityisen ilahtunut olen ollut sen nokkeluudesta, kun se itsenäisyyspäivänä esittää Suomen lippua ja joulun aikoihin joulukuusta. Useimmiten siinä on hieno väriliuku - pinkistä tummansiniseen, kirkkaan punaisesta keltaiseen, violetista punaiseen ja niin edelleen.

Nyt se on rikki.  Viime viikolla osa valoista paloi ja osa ei, eikä värikoordinaatiosta ollut tietoakaan. Äsken ohi ajaessani siinä paloi yksi onneton valo. Hyvät tiehallinnon miehet: korjatkaa taide!

Joskus sitä miettii, että mistä näihin tämän kaupungin fine dine -ravintoloihin riittää asiakkaita. No riittäähän näitä.

Me söimme eilen syntymäpäiväillallista Ravintola Nokassa. Hyvästä ruoasta ja viinistä nauttiva, omalla rahalla maksava naimisissa (keskenään) oleva pariskunta Käpylästä, 34 ja 37 vuotta.

Lähimmässä pöydässä istui yksinäinen mies, joka söi kolme ruokalajia, maisteli viiniä silmät kiinni ja kirjoitti muistiinpanoja pieneen mustakantiseen vihkoonsa. Ravintolakriitikko? Yksinäinen gurmandi?

Nurkkapöydässä istui pariskunta. Mies oli 25-vuotias, nainen 55. Mies juoksutti takaisin kaksi tarjoilijan jo tarkasti maistamaa punaviinipulloa, keskusteli pääruoan valinnasta tarjoililijan kanssa ainakin vartin, skoolasi miellyttävälle yhteistyölle ja puhui paljon matalalla äänellä. Varakkaan suvun vesa, joka haluaa tarjota yhteistyökumppanille vain parasta vai nuori keinottelija, joka yritti epätoivoisesti tehdä vaikutuksen potentiaaliseen rahoittajaan? Vai oliko kyseessä liikesuhde ollenkaan?

Toisella puolella istui kahden miehen ja kahden naisen seurue, jolla oli mukanaan kukkia. Kaksi ystäväpariskuntaa juhlimassa jonkun heistä saamaa palkintoa, arvelin. Väärin. “Minkäs ikäisiä lapsia sulla on”, kuului katkelma keskustelusta jonkin hiljaisen hetken aikana.

Viereisessä isommassa salissa oli bussilastillinen saksalaisia.

Että mitäs saatte irti tästä demografisesta otoksesta? Niin joo ja virolaisen vierailevan keittiömestarin viiden ruokalajin menusta neljä oli erinomaista ja viideskin, pääruoka, ihan kohtuuhyvä. Henkilökunta oli vähän junioria mutta innokasta ja ystävällistä.

kommentoi Edvin osuvasti, kun näki omat dagiskuvansa.

Nimet ei ole ihan helppoja. Edvin kutsuu itseään edelleen Enniksi. Tommy ja Annika Peppi Pitkätossussa ovat tietenkin Anni ja Tommyka.

Minusta oli pienenä ihanaa järjestellä tusseja värijärjestykseen. Edvin osaa tehdä niillä kaikkea muutakin.