Sattuma, satakieli, Stalin
Wednesday, December 30th, 2009Tässä on nyt monta asiaa.
Se, että minä ja Basse ollaan onnellisesti naimisissa, on monen sattuman oikku. Yksi tärkeistä meitä yhdistävistä satunnaisista tekijöistä on se, että molemmat tykätään hirveästi Everybody loves Raymond sitcomista. Syksyisellä New Yorkin lomalla sitä tuli monta jaksoa peräkkäin aina silloin, kun tultiin alkuillasta kaupungilta vähän väsyneinä, hysteerisinä ja hyväntuulisina hotelliin valmistautumaan illalliselle. Sattumaa?? Se oli mahtavaa. Yhdessä jaksossa Raymond ei keksinyt Debralle millään joululahjaa, mutta hankki sitten Robertin vinkistä To Kill a Mockingbird -kirjan alkuperäispainoksen. Debra oli tehnyt kirjasta lopputyönsä ja rakasti tarinaa ja oli kovasti otettu lahjasta, kunnes sai selville, että se olikin Robertin idea eikä Raymondin, ja - no niin, se oli hauskaa. Seuraavana päivänä Barnes&Noblella osuin heti ensimmäisellä hyllyllä To Kill a Mockingbirdin kohdalle (sattumaa???) ja ostin, tietysti. Pari viikkoa sitten sain sen viimein luettua. Se oli ihana. Ei voi olla sattumaa.
Toiseksi sitten olen miettinyt paljon, miksi kirja, suomeksi siis Kuin surmaisi satakielen, oli niin ihana. Siinä ei tapahtunut ihan hirveästi, ja sekin mikä tapahtui, tapahtui vasta loppumetreillä, oli kurjaa ja nopeasti ohi. Tarina kerrotaan pikkutytön näkökulmasta, ehkä se herättää sympatioita? Ja sitten se, ettei tytöllä ole äitiä? To Kill a Mockingbird on kehityskertomus, jossa kasvetaan näkemään maailman pahuus, mutta säilytetään silti oma avarakatseinen ja oikeamielinen maailmankuva ja huomataan, että se on hyvä. Siinä on suloista ja vähän naiiviakin symboliikkaa, eriskummallisia hahmoja ja kappaleiden välillä cliffhangereita, jotka saavat kääntämään sivua vaikka kuinka väsyttäisi. Se on vaan ihana.
Sitten vielä. Kuinka on mahdollista, että minä olen lukenut laudatur-opinnot kirjallisuudesta yliopistossa, enkä ole lukenut tätä kirjaa aikaisemmin? Se on yksi maailmankirjallisuuden klassikoita, palkittu Pulitzerilla, mutta eipä sisältynyt meidän opinto-ohjelmaan. Voiko olla niin, että vielä 1990-luvulla humanistisen tiedekunnan professorit oli niin kommunisteja, että amerikkalainen kirjallisuus oli paitsiossa? Luettiin me Walt Whitmanin Leaves of grass ja jotain T.S. Eliotia, mutta muuten se oli kyllä Daniil Harmsia, Milan Kunderaa, Flaubertia, Foucaultia ja Bahtinia. Korkeintaan V.S. Naipaulia. Ja nämäkin nimet piti kaivella netistä, jestas että siitä on kauan.
no, sekin on tosi tärkeetä.