Hanna at home

Muistanette kesälukemiston. Aloitin Zafonin Angel’s Gamella, joka jostain syystä on jäänyt lukematta aiemmin. Se oli viihdyttävä ja kiehtova, joskin ajoittain vähän liian krumeluuri minun makuuni. Nooh, siitä siirryin dekkariosastolle ja aloitin Nesbøn Frälsaren:illa (tyhmyyttäni en tarkistanut järjestystä ja aloitin uusimmasta, seuraavat Smärtans hus ja Djävulsstjärnan menivät sentään säkällä oikein).

Ensimmäiset 20 sivua Nesbøsta menivät silmiä pyöritellessä ja päivitellessä: kuinka kukaan viitsii kirjoittaa näin tavallista ja arkipäiväistä kun voisi kirjoittaa menneestä Barcelonasta, salaperäisistä käsikirjoituksista ja traagisista hahmoista? Mitä on Harry Hole mystisen pariisilaisen kirjankustantajan, surmattujen leskien ja unelmista elävien nuorten naisten rinnalla? Mitä on Oslo ja Schröder Gràciaan ja ikivanhoihin kirjakauppoihin verrattuna?

Tarvittiin lopulta vain muutama sivu lisää: Nesbø piti tietenkin pintansa. Pettämättömät juonet, norjalainen viileys ja komissario Holen inhimillisyyden ja hölmöyden ainutlaatuinen yhdistelmä toimivat aina.

Juuri nyt olen taas erityisen hankalalla siirtymätaipaleella. Dekkarisuoran jälkeen aloitin John Irvingin uusimman Last night in Twisted River, ja lomaseuralaiseni tuntevat jo kymmenen sivun jälkeen kirjan lisänimellä “Se Mun Paska Kirja”. Kuka nimittäin jaksaa aloittaa kirjansa kertomalla tukin uitosta? Siis tukin uitosta, tukkimiehistä, saha-asemista ja niiden ympärille rakentuneista yhdyskunnista jossain vanhan USA:n sydänmailla? Kun sen sijaan voisi kirjoittaa murhista, pohjoismaisesta ilmastosta, kulmakuppiloista, huumekauppiaista? En ymmärrä, vielä. John, vakuuta minut.

This entry was posted on Thursday, July 15th, 2010 at 4:01 pm and is filed under Tunnelmia. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.